Numero
äänestä numerolla
244

Thomas Wallgren

Blogi – Blogg

Koijärvi 40 vuotta — työ jatkuu

Kun palasin eräänä huhtikuun aamuna 1979 pääsiäsmatkalta Kilpisjärvelle ja avasin Hufvudstadsbladetin lehden etusivulla oli uutinen Koijärven suorasta toiminnasta. Olin 21-vuotias filosofian opiskelija, joka etsi maailmanparannushimolleen kohdetta. Tuosta päivästä tuli elämäni onnellisimpia ja merkityksellisimpiä.

Liftasin samana päivänä Koijärvelle. Saavuin leveän laskuojan varrelle, jonka ympärilla hääräsi kymmennittäin touhukkaan oloisia ihmisiä. En tuntenut sieltä ketään mutta tajusin löytäneeni perille. Tässä olin ystävien parissa. Aurinko pilkotti pilvien raoista ja lämmitti hiukan vaikka ilma oli muuten kolea. Laskuojassa seisoi lapio kädessä yläruumiltaan vaatteensa riisunut karvainen mies (Ville Komsi). Hän antoi tottuneen oloisesti ohjeita tulokkaalle: ”Ei alkoholia leirillä, telttapaikkoja löytyy ojan toiselta puolelta viljelijäperheen pihipiirin vierestä.”

Koijärven padonrakentajien leiri 21.4.1079. Toinen oikealta Ville Komsi ja kolmas Inari Krohn. Kuva: Petri Krohn, cc 3.0.

Sain Koijärveltä ystäviä jotka ovat jääneet minulle tärkeiksi ja läheisiksi. Pääsin mukaan perustamaan uusia yhteiskunnallisia liikkeitä. Sain sisältöä ja merkitystä elämääni ja elintärkeää lohtua maailmantuskalleni.

Minulle Koijärvi ”räjäytti tajunnan” kuten silloin sanoimme. Ilmaisu on varmaan perua hippiliikkeen huumeromantiikan ajoilta, mutta Koijärvi ja sen synnyttämät liikkeet olivat pikemmin raittiusliikkeitä ja alkoholi, jota sitäkin käytimme vähänlaisesti, oli ylivoimaisesti käytetyin päätä sekoittava aine, päinvastoin kuin joskus edelleen ajatellaan.

Koijärvestä tuli jo keväällä 1979 symboli jollekin uudelle. Mutta mille?

Lähihistoria antoi kontrastoivan taustan. 1960-1970-luvuilla muodiksi noussut, teoreettisesti innostunut taistolainen vallankumousromanttinen vasemmisto sai kyytiä. Tilalle nousi gandhilais-vaikutteinen väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden liike. Tärkeintä meille oli solidaarisuus kehitysmaiden nälkäänäkevien kanssa ja ympäristönsuojelu.

Aluksi me koijärveläiset tunnistimme itsemme ennen kaikkea vaihtoehtoliikkeenä. Pelkäsimme globaalia ympäristökatastrofia ja uskoimme elämään amerikkalaisen elämäntavan ja kulutusjuhlan jälkeen. Olimme uusi vaihtoehto sekä vasemmistolle että oikeistolle.

Kun Sigmund Kvaløy ja muut norjalaiset eko-filosofit puhuivat teollisesta kasvuyhteiskunnasta sosialistien ja ”vapaan lännen” yhteisenä sivilisaatioharhana tuo kaikki tuntui itsestäänselvältä. Ja kun haastattelin opettajaani Georg Henrik von Wrightiä Studentbladet -lehteen tuntui, että hänen ajatuksensa olivat omiamme ja että hänen roolinsa oli lähinnä toimia meidän megafoninamme vallanpitäjien suuntaan.

Koijärvella syntyi ”aktivistien” tiiviis ja maanlaajuinen verkosto, jonka toiminta oli moninaista. Perustimme kehitysmaakauppoja ja pienlehtiä, valtasimme musiikki- ja asuintaloja, mobilisoimme sata tuhatta suomalaista prosenttiliikkeeseen maksamaan prosentin tuloistaan kehitysyhteistyöhön protestina valtion heikolle kehitysmaapolitiikalle ja vastustimme ydinvoimaa ja ydinaseita. Osallistuimme myös kunnallisvaaleihin omalla listalla. Olisisko vuosi ollut 1982 ja listan nimi Helsingissä ”Helsinki-liike”?

Ennen kaikkea olimme kuitenkin uuden elämäntavan liike. Etsimme tapoja elää hyvin vähällä. Moni meistä muutti maalle, toiset jäivät kaupunkeihin muuttamaan yhteiskunnan rakenteita.

Vasta kun vaihtoehtoliikkeiden aktivistibuumi hiipui 1980-luvun puolessavälissä juurtui omiemmekin keskuudessa käsitys Koijärvi-liikkeestä uuden vihreän liikkeen syntymäpaikkana.

Aloimme pohtia valtakunnallista järjestäytymistä. Minut valittiin järjestäytymättömän ulkoparlamentaarisen vihreän liikkeen aktivistien epämääräisellä mandaatilla yhdessä Paavo Nikulan ja Maiju Kaajakarin kanssa valmistelemaan suurelle väentapaamiselle erilaisia ehdotuksia vihreän liikkeen järjestäytymisestä. Valmistelevat kokoukset pidettiin Helsingin yliopiston filosofian laitoksen kahvihuoneessa.

Ratkaisevassa kokouksessa Tampereella syksyllä 1987 – voi oliko vähän myöhempi vuosi? – minä ehdotin pysymistä poikkipoliittisena ulkoparlamentaarisena verkostona, jonka aktivisteista osa valtaisi kaikki vanhat puolueet. Nikula ehdotti oman puolueen perustamista. Nikulan ehdotus sai muistini mukaan noin 250 tai 300 ääntä ja minun ehdotukseni 150 -200 ääntä. Näin tuli perustetuksi maahamme Vihreä puolue. Minä lähdin kotiin kirjoittamaan kommenttia otsikolla ”Hyvästi Vihreät”, joka julkaistiin Vihreä Lanka -lehden toisena pääkirjoituksena Tampereen kokouksen jälkeisellä viikolla.

Niin sitten on eletty jo neljän vuosikymmenen ajan, yhdessä ja rinnakkain, vihreässä puolueessa, muissa puolueissa ja puolueiden ulkpuolella. Työ jatkuu.

Helsingissä, filosofian laitoksella 11.4.2019

Thomas Wallgren