Kuva: Ofog / CC BY 2.0

Moni uskoo nyt, että Suomen Nato-jäsenyys olisi hyväksi turvallisuudellemme. Tämä saa minut tuntemaan itseni vieraaksi omassa maassani. Onneksi tätä tunnetta lieventää se, että monet Nato-jäsenyyttä kannattavat kehottavat kunnioittamaan ja ymmärtämään niitä, jotka ajattelevat eri tavalla.

Samoin meidän, jotka pidämme Nato-jäsenyyden tavoittelua harkitsemattomana ja vaarallisena virheenä, on kunnioitettava ja yritettävä ymmärtää eri mieltä kanssamme olevia.

Avoimen yhteiskunnan tulevaisuus edellyttää paitsi suojautumista ulkoisilta uhkilta myös sisäistä yhteenkuuluvuutta. Tämän yhteenkuuluvuuden edellytyksenä on, että julkinen keskustelu mahdollistaa sellaisten päätösten tekemisen, joita häviävälle kannallekin jääneet voivat pitää demokraattisina ja perusteltuina. Siksi kansalaistottelemattomuus ja kansanäänestysten mahdollisuus ovat olennaisia välineitä kaltaisissamme yhteiskunnissa.

Haluaisin kuitenkin siirtyä monien kiireellisempänä ja tärkeämpänä pitämään kysymykseen: Mikä on hyväksi turvallisuudellemme juuri nyt? Venäjän hyökkäyksen jälkeen suomessa virinneen keskustelun ehkä yllättävin piirre on, että turvallisuusympäristö on muuttunut.

Tässä arviossa on tietysti totuuden siemen. Maamme politiikan mielenmaisema muuttui 24. helmikuuta. Monet kokevat nyt ajoittain akuuttia pelkoa ja ahdistusta, johon he eivät ole tottuneet. Olen itse yksi heistä. Meidän on kuitenkin muistettava, että kaikki vakavat arviot siitä, mikä on hyväksi rauhalle ja turvallisuudelle maassamme, ovat aina pitäneet lähtökohtana Venäjän (tai Neuvostoliiton) pelkoa. Emme tarvinneet helmikuun 24. päivää ymmärtääksemme, että meillä on voimakas naapuri, joka asioiden mennessään pieleen aiheuttaa eksistentiaalisen uhan Suomelle ja suomalaisille. Rauhan-, ulko- ja turvallisuuspolitiikka, joka ei ottaisi tätä huomioon olisi toiveajattelua.

Pelon ilmapiirissä viisaiden päätösten tekeminen on aiempaa vaikeampaa. Uskon, että tämä näkemys voi yhdistää niitäkin, jotka nykyisessä keskustelussa ovat kauimpana toisistaan. Tarkoitan pitkään keskusteluun osallistuneita, joilla on selkeä kanta Nato-jäsenyyden puolesta tai sitä vastaan. Molemmat leirit ovat samaa mieltä turvallisuuspoliittisen realismin tarpeesta. Vastakkaisia näkemyksiä yhdistää myös niiden molemminpuolinen epäilys siitä, että toinen osapuoli uskoo turvallisuuden voitavan rakentaa unelmien varaan.

Epäilyksen näkökulmasta Naton kannattajien unelma siitä, että Naton sotilaallinen voima, sen viides artikla ja viime kädessä Yhdysvaltojen ydinaseet voivat suojella meitä Venäjän uhalta, on vain hurskas unelma.

Naton vastustajien unelma, jota vastustajamme toisinaan halveksivat ja kutsuvat vastuuttoman toiveajattelun ilmentymäksi, on toinen. Sen mukaan voimme parhaiten suojautua Venäjän uhkaa vastaan ylläpitämällä Naton ulkopuolella riittävän vahvaa puolustusta ja harjoittamalla aktiivisesti monenvälistä rauhan ja yhteistyön politiikka.

Mitä näistä unelmista ja epäilyistä voidaan nykyään sanoa? Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei niistä voi sanoa mitään uutta. Kuitenkin nyt leviävä pelko antaa parhaimmillaan uuden syyn analysoida vanhoja argumentteja. Haluaisin antaa tähän keskusteluun yhden näkökulman.

On tuskin kiistanalaista sanoa, että ydinaseet, erityisesti amerikkalaiset ydinaseet, ovat kulmakivi näkemykselle, että Suomi nauttisi Naton jäsenenä vahvempaa turvallisuutta kuin ei-jäsenenä. Ajatuksena on, että Venäjän on rationaalisena toimijana oletettava, että hyökkäys Nato-Suomeen voisi johtaa vastahyökkäykseen, jossa saatettaisiin käyttää ydinaseita.

Avaan tätä päättelyä. Ajatuksena näyttää olevan, että jos Ukraina olisi ehtinyt liittyä Naton jäseneksi, Venäjä ei olisi hyökännyt. Mutta tiedämmekö me sen?

Sanotaan, että ydinuhka nostaa sodan kynnystä. Mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa? Että kynnystä ei milloinkaan ylitetä? Jos näin ajatellaan, väistämätön johtopäätös on se, että varmin tie ikuiseen rauhaan, jota valistusfilosofi Immanuel Kant yritti vuonna 1795 julkaistussa kuuluisassa esseessään hahmotella, onkin universaali ydinasevarustelu. Jos kaikilla mailla on aina suuri ydinasearsenaali, sotaa ei voi enää koskaan puhjeta. Päättelyn logiikka on kiistaton. Silti sen kannattajia on vähän. Voimme nähdä miksi, jos otamme esimerkiksi Suomen.

Jos Suomesta tulee Naton jäsen, avautuu kaksi pelottavaa näkökulmaa. Yksi avautuu, jos hylkäämme oletuksen, että Venäjä on aina rationaalinen toimija, joka tekee päätöksensä hyökkäämisestä Suomeen rationaalisin perustein. On kuitenkin olemassa toinenkin näkökulma, jonka pitäisi antaa meille ajattelemisen aihetta. Se avautuu, kun otamme huomioon, että Venäjä toimiessaan rationaalisesti saattaa ainakin jossain tapauksessa arvioida, että Nato mieluummin jättääkin Suomen puolustamatta kuin ottaa ydinsodan riskin.

Esittäkäämme mielessämme kysymys kolmelle taholle: ensimmäinen Naton nykyisille jäsenille, toinen meille itsellemme ja kolmas Venäjälle. Pitäisikö muiden puolustusliiton jäsenten olla valmiita puolustamaan Nato-jäsen Suomea ydinaseilla? Jos Venäjä hyökkää kimppuumme, haluaisimmeko, että Nato olisi valmis puolustamaan Suomea ydinaseilla? Onko varmaa, että Venäjä pidättäytyy vastaamasta ydinaseilla, jos Nato puolustaa Suomea ydinaseilla tai ilman niitä?

Vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin on oltava ei. Jos emme halua rakentaa turvallisuuttamme harhakuvitelman varaan, meidän on hyväksyttävä, että Nato jäsenyys ei suinkaan merkitse Venäjän uhan loppumista. Samalla jäsenyys voi lisätä ennennäkemättömän suuren tuhon riskiä. Tästä syystä kuulun niihin, jotka pitävät unelmaa Nato-jäsenyyden tuomasta turvallisuudesta vaarallisena ja toiveajatteluna.

Toivottavasti lukija ymmärtää, etten tarkoita, että Naton ulkopuolella elämme automaattisesti rauhan ja turvallisuuden paratiisissa. Mutta aktiivinen rauhanpolitiikka ja aktiivinen työ ilmasto-oikeudenmukaisuuden ja globaalin solidaarisuuden puolesta, mieluiten ilman jäsenyyttä ydinaseliitossa, ovat mielestäni yhä parhaat polut turvallisuuteen ja ikuiseen rauhaan, jota emme voi lakata tavoittelemasta.

Thomas Wallgren